Kuvaus
Vuoden 2019 Klassinen Emma -voittajat Maalismaa ja Holmström sukeltavat uudella levyllään (ALBA) periodisoittimin myöhäisromantiikan pursuilevaan ja sokkeloiseen maailmaan. Amy Beachin ja Richard Straussin suurissa sonaateissa pohjoinen arkaaisuus ja eteläsaksalainen dekadenssi käyvät dialogia.
Bostonilainen Amy Beach lienee 1900-luvun taitteen uraauurtavin naissäveltäjä; ihmelapsi, jonka pelasti lähinnä hänen oma lahjakkuutensa. 18-vuotiaana 25 vuotta vanhemman kirurgin kanssa naimisiin mennyt Beach sävelsi pitkälti kotioloissaan, ja aikansa konventioiden sanelemana eli varsin rajattua porvarisrouvan elämää. Beach kuitenkin opiskeli raivokkaalla intensiteetillä päätyen säveltämään useita pohjoisamerikkalaisen ohjelmiston keskeisiä teoksia. Aviomiehen kuoltua ura pianovirtuoosina jatkui.
Referenssiksi Beachille Maalismaa ja Holmström nostavat aikansa supertähden: Richard Strauss eli julkista elämää ja sai toteuttaa viettejään ja taiteilijuuttaan vapaasti.
Beach/Strauss -levy jatkaa jo nupullaan olevaa keskustelua: Miten näemme nuo asetelmat nyt? Nouseeko Amy Beach ansaitsemalleen paikalle osaksi kaanonia, alammeko vihdoin tunnistaa hänen sävelkielensä erityisyyden ja paljonpuhutun laadun? Pakotettu yksityisyys ja tulkinnanvaraiset piiloviestit tuovat musiikkiin persoonallisen värin ja sisällön, joka on korvaamaton osa musiikin historiaa.
Levyn konventioista poikkeava visuaalinen ilme on taiteilija Aki Turusen käsialaa. Turusen teoksissa herkkyys ja taidehistoriallinen perehtyneisyys kehkeytyvät leikkisiksi näyiksi: nuori Strauss saattaa lennellä päistikkaa ympäriinsä eroottisen kukkahärmän lomassa, ja Amy Beachin toiveuni muuntautua syvän intohimoiseksi punaiseksi.
Arviot
★★★★
R. Strauss & Beach: Viulusonaatit. Maalismaa & Holmström. Alba.
ALLE KOLMIKYMPPISTEN säveltäjien viulusonaatit 1800-luvun lopulta kuohuvat yltäkylläisesti, mutta pysyvät klassisessa muotoperinteessä.
Richard Straussin on niistä koreilevampi ja monisanaisempi, jopa lörpöttelevä, mikä antaa esimakua tulevasta Ruusuritarin säveltäjästä. Amy Beachin verenkierroltaan Brahmsia muistuttavan sonaatin tunnekylläisyys on vakaampaa, mutta myös painokasta ja kiihkeää. Eriikka Maalismaan viulussa on suolikielet ja Emil Holmström soittaa vuoden 1882 Bösendorferilla.
Yhteistyö on ihailtavan notkeaa ja spontaanin oloista, silti kurinalaista, vaikka Holmström tuntuukin olevan ryöpsähtelevämpi osapuoli.
Yle Uudet levyt
Viulisti Eriikka Maalismaan ja pianisti Emil Holmströmin uutuuslevy upottaa minut vielä syvemmälle romantiikkaan kuin heidän edellinen, tunteiden myllertämisestä Emma-palkittu Schumann-levynsä. Periodiromantiikkaan hurahtanut duo jatkaa tunneilmaisuaan suolikielisellä viululla ja vuoden 1882 Bösendorferilla, mutta musiikki on aivan romantiikan lopusta. Richard Straussin ja Amy Beachin sonaatit osallistuvat taidemusiikin tasa-arvokeskusteluun, mutta miten, sen saa kuulija päättää.
Beach oli kotirouva, muttei pelkästään, ja Strauss oli taidemusiikin miesjulkkis, muttei pelkästään. Kun Mikael Mattilan levyteksti luo säveltäjien asemasta, sukupuolesta ja elämästä musiikille merkitysavaruutta, hän on oikeassa mutta joutuu pelkistämään ja kuvittelemaan. Kummankaan säveltäjän sonaatti ei tietenkään antaudu merkitsemään mitään käsitteellistä sukupuolesta tai mistään muustakaan, mutta merkityksiä niissä kyllä riittää. Sekä Strauss että Beach punovat laveaa, myöhäisromanttista harmoniakudosta, mutta kenties Beach on astetta arvoituksellisempi ja siinä mielessä paikoin rohkeampi. Esimerkiksi scherzon hiljainen väliosa viulun urkupisteineen on kiehtova ratkaisu, ja hidas osa häilyy rajusti pimeydestä valoon ja pidättyväisyydestä hehkuun. Uskaliasta taitoa on myös se, miten itsenäisesti soittimet rakentavat musiikkia tahoillaan.
Maalismaan ja Holmströmin pitkä yhteinen historia kuuluu yhteissoiton reaktioherkkyytenä. He pystyvät esimerkiksi elävöittämään nopeita osia taidokkailla hidastuksilla ilman että yhteinen syke katoaa, ja sokkeloisessakin tunteilussa säilyy koko ajan suunnan tuntu. Osin periodisoitinten herkkyydestä kumpuava sielukas yksityiskohtaisuus on molemmilla tallella, mutta Maalismaa yltää tarvittaessa entistä kirkkaampaan solistiseen hehkuun, ja Holmström kaivaa rakkaasta Bösendorferistaan entistä tarkempia sävyjä.
Edellisen levyn melkeinpä ainoa kauneusvirhe oli koleasti kilkattava äänitys, mutta uudella levyllä musiikki soi sivistynyttä lämpöä, vaikka viulu meinaa isoimmissa revittelyissä jäädä jalkoihin. Duon näkemyksellisyys välittyy myös levyn graafisessa suunnittelussa: taiteilija Aki Turusen värikäs kansitaide sävyttää musiikkia totuttua rohkeammin, mutta ainakin minun mielestäni oikeaan suuntaan.
Kyseessä on siis uljas todiste siitä, että musiikin kokonaisvaltainen “laatu”, musiikin oma merkitysavaruus ja merkityksellinen yhteiskunnallinen keskustelu voivat yhdistyä ongelmattomasti – ainakin kun asialla ovat Suomen parhaat freelancer-muusikot.
Richard Strauss: Sonaatti viululle ja pianolle Es-duuri. Amy Beach: Sonaatti viululle ja pianolle a-molli. – Eriikka Maalismaa, viulu, ja Emil Holmström, piano. (Alba, ABCD 502)
Kuuntele Uudet levyt 3.6.2021, toimittajana Kare Eskola.
Suomen Kuvalehti – LEVYTÄRPIT 26.08.2021 18:00 – RISTO NORDELL
Hillitöntä romantiikkaa
Loisteliaasti yhteen soittava duo Maalismaa– Holmström hehkuttaa vuolaasti Richard Straussin sonaatin romanttista paatosta ja pitkiä linjoja. Hittinäkin pidetyn Straussin parina soi yhdysvaltalaisen Amy Beachin viulusonaatti. Lähes kokonaan unohdetun naissäveltäjän teos on täynnä niin draivia kuin myös lempeitä hetkiä. Eriikka Maalismaan viulun suolikielet ja Emil Holmströmin 1800-luvulta peräisin oleva flyygeli soivat kissamaisen pehmeästi.
