“Olli Koskelin (16.4.1955) opiskeli sävellystä JukkaTiensuun, Eero hämeenniemen sekä raanskalaisen säveltäjän Tristan Murailin johdolla. Koskelin opiskeli klarinetin soittoa Helsingin Konservatoriossa ja musiikkitiedettä Helsingin Yliopistossa. Koskelin on opettanut Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitoksella vuodesta 1987. Hän on opettanut myös Helsingin Yliopistossa, Sibelius-Akatemiassa ja Aalto yliopistossa. Koskelinin sävellystuotanto on yhtälailla moninainen kuin hänen sävellyksen opettajavalintan- sa. Hänen tyylillisesti laaja tuotantonsa sisältää neoimpressionistiset pianoteokset Courbures (1989) ja Pianokonsertto (1993) kuin myös jälkiekspressionismia heijastavan Music for string Quartet (1981) ja äärimmäisen virtuoottisen klarinettiteoksen Exalté (1985/1991) sekä … like a planet silently beathing teoksen (1993), joka on tekstuurillisesti täyteläinen, lähes romanttinen sävellys. Nämä kolme tyylisuuntausta ovat olleet vahvasti läsnä Koskelinin tuotannossa. Koskelin käyttää usein yläsävelsarjaa samoin kuin ranskalaiset spektrimusiikinsäveltäjät ja on välttänyt dramaattisia huipentumia monissa varhaisissa sävellyksissään. Pehmeät harmoniat, rauhallisesti kaareutuvat melodiat, kiirettömät, levolliset rytmitpulssit ja koherenssit sekä johdonmukaiset tunnelmat ovat selvästi kuultavissa hänen sävellyksissään Uurre (1997) kamariyhtyeelle, Miniatures (1997) jousikvartetolle ja Circles Whitin 19 jousisoittimille. Tanssiteoksiin sävelletty musiikki on tärkeä osa Koskelinin tuotannossa: yhtenä esimerkkinä Coldstar (Kylmäntähti) yli tunnin kestävä teos, jonka materiaalista hän on säveltänyt …like a planet silently breathing – orkesteriteoksen. Yksi hienostuneimmista, hauraan taidokkaista Koskelinin sävellyksistä on sopraanolle ja viidelle soittimelle sävelletty Breaking the silence (1991). Matsuo Bashon kahdeksan haikua ovat olleet inspiraationa sävellyksen kirkaalle ja selkeälle äänimaisemalle. Haikut yhdistyvät kiinteästi, tiiviisti ja hienovaraisen meditatiivisesti kokonaisuudeksi. Haikut ovat olleet inspiraationa myös instrumentaaliteoksessa 7 Haiku huilulle ja kitaralle (2019). 2000 luvun teoksissa kuten Tintinnio soolohuilulle (2003),Tintinnio II ( 2021), Huilukonsertto (2001) ja Jousikvertetto no. 1 (2004) Koskelin on jatkanut hauraan, hienostuneen soinnin säveltämistä, mutta on myös palannut varhaiseosten ekspressionismiin. Nämä kaksi tyylisuuntausta yhdistyvät Sellokonsertossa (2012/18) sekä teoksissa X’three soolosellolle (2003/18), Animal II Bassoklarinetlle (2019/20) ja Pienokonsertto II (2022).”
