| |||
Songs of Solitude | |||
| 1 | Sans paroles | 8:37 | FIABA1700423 |
| |||
| 2 | Abîme des oiseaux (from Quatuor pour la fin du temps) | 8:12 | FIABA1700424 |
| |||
| 3 | New York Counterpoint | 12:22 | FIABA1700425 |
| |||
| 4 | Lied | 5:30 | FIABA1700426 |
| 5 | Sequenza IX a | 15:55 | FIABA1700427 |
| |||
| 6 | Clair I | 5:24 | FIABA1700428 |
En oförskräckt soloklarinettsång
Genren soloinstrumentverk kan, om det inte gäller tangent- eller stränginstrument, vara påfrestande för såväl exekutörer som åhörare. Det är helt enkelt vettlöst svårt att skriva för ett enstämmigt soloinstrument så att det blir meningsfullt och intressant för alla parter.
Ett modigt drag, med andra ord, av Lauri Sallinen att på sin visitkortsskiva för Alba koncentrera sig på soloverk för klarinett. Sallinen är å andra sidan en musiker som inte räds några som helst vare sig konstnärliga eller andra utmaningar och han kastar sig oförskräckt ut i de krävande mer eller mindre samtida musikvirvlarna.
Sallinen sparar inte på det känslomässiga uttrycket, som stundtals rentav förverkligas på den klangliga skönhetens och perfektionens bekostnad, men alltid så att tanken och emotionen står i ett optimalt symbiotiskt förhållande. Så till exempel i Outi Tarkiainens överraskande rigoröst avfattade Sans paroles(2012), där Sallinen hittar en mängd läckra detaljer att lyfta fram ovanom den kanske inte i sig direkt minnesvärda helheten.
Steget från Tarkiainen till soloklarinettsatsen Abîme des oiseaux ur Olivier Messiaens klassiker Quatuor pour la fin du temps (1941) är å andra sidan förvånansvärt kort och här känns varendaste ton meningsfull i Sallinens noggrant utmejslade tolkning. Något som även gäller tolkningarna av Luciano Berios Lied (1983) respektive Sequenza IXa (1980), där Sallinen tycks ta de tekniska utmaningarna med något av en klackspark.
Jag har med åren blivit smått allergisk mot amerikansk minimalism – liksom samtliga övriga former av utstuderat repetitiv musik – men Steve Reichs New York Counterpoint (1985) är, jämte Franco Donatonis hyperuppsluppna Clair I (1980), en välkommen kontrast till skivans i övrigt ställvis rätt tröttande atonala melodik.
Vore det inte för Sallinens sagolikt sensitiva och expressiva musicerande kunde hans sällsynt väl formulerade verkpresentationer i sig vara en orsak att skaffa skivan. Här har vi en musiker som inte bara vet hur man skall blåsa i röret utan även förstår vad han blåser och exakt varför han blåser som han gör. Som får det hela att sjunga!
“Solitude on Helsingin juhlaviikkojen tilausteos, jonka tähän mennessä valmistunut versio nähtiin Hiljaisuus-festivaalin ohjelmistossa Kittilän Kaukosessa 7.6. Ensi-illan Helsingin juhlaviikoilla
Kulttuuriareena Gloriassa se sai 30.8.
Teoksessa on runsaasti musiikkia, Salliselle läheisiä klarinettikirjallisuuden klassikkoteoksia. Tuorein teos on soittajan puolison, Outi Tarkiaisen Sans paroles vuodelta 2012 ja vanhin Olivier Messiaenin Abime des oiseaux vuodelta 1943. Libero Mureddu on säveltänyt elektronisia välikkeitä yhdistämään sävelteoksia toisiinsa.
Yksi osa Solitude-teoksesta mennään lähes pelkästään tanssijan työkaluilla, ilman klarinettia, mutta silloinkin tukena on soittajan kehollinen muisti tuosta sävelteoksesta.
Sallinen puhaltaa klarinettiinsa ja kieppuu notkeasti soittimen ympärillä. Musiikki virtaa, ja soittaja on jatkuvassa liikkeessä.”
Klarinetti, konsepti ja esitys Lauri Sallinen.
Koreografia ja ohjaus Mikko Hyvönen
“Lauri Sallista voi sanoa vapaaksi klarinetistiksi sanan kaikissa hyvissä merkityksissä. Hän tekee omaa uraa itse, ilman vakituisia kiinnityksiä, soittamalla kaikkea mahdollista ja luomalla omia esityksiä ja projekteja. Hienoa että Lauri Sallinen on saanut aikaiseksi myös soololevyn – ja vielä hienompaa, että se on onnistunut katsaus sooloklarinetin mahdollisuuksiin sekä yksinäisyyden ja laulullisuuden tematiikkaan.
Sallinen soittaa kuten lupaa eli laulullisesti – mutta laulun rajat ylittäen. Hän hallitsee Berion Sequenzan äärimmäiset soittotekniikat, toteuttaa Reichin rytmit elektronisen tarkasti ja piirtelee ylimaallisen kuulaita linjoja Messiaenin ja Tarkiaisen teoksissa. Suosikkini levyllä on päätöskappale, Donatonin Clair I, joka nousee korkeuksiin kirkkaana ja tarvittaessa svengaa. Sen lukemattomat soinnilliset detaljit Sallinen toteuttaa kuin ohimennen, kevyesti, juuri kuten pitääkin.
Tärkeintä on kuitenkin, että Sallinen saa kuulijan sydämeen asti soitettua samat sanat, jotka hän kirjoittaa levyesittelyynsä. Haikeus, kaipaus, pimeys, toivo, valo ja yhteys soivat levyllä siinä missä Lauri Sallisen klarinetti.”
Lauri Sallisen debyyttialbumin moni-ilmeiset ja sävykkäät 1900-luvun jälkipuoliskon merkkisäveltäjien sävellykset on keritty yksinäisyyden teeman ympärille.
“Songs of Solitude kehittyi klarinetisti Lauri Sallisen uskaliaaksi tripiksi moderniin taidemusiikkiin, joka taipuu muusikon käsittelyssä varsin vapaaseen muotoon. Vaikka yksinäisen instrumentin vaeltelut jäävät usein hahmottomiksi, on myönnettävä, että taituri onnistuu herkullisesti Steve Reichin New York Counterpointin tulkinnassa. Sen kerrostumien hypnottinen syke ei jätä kylmäksi.”
SONGS OF SOLITUDE / TARKIAINEN: Sans paroles. MESSIAEN: Quatuor pour la fin de temps: Abîme des oiseaux. REICH: New York Counterpoint. BERLIO: Lied. Sequenza IXa. DONATONI: Clair I / Lauri Sallinen, cl / Alba 413
Clarinetist Lari Sallinen, in describing his approach to this album, has said that “For me, playing the clarinet is, all in all, singing without words. Again, its limitations become a strength: in the absence of words, the player has to express their meaning in other ways.”
Curiously, however, on his debut CD he “sings” the music of some very modern composers, among them Luciano Berio, Steve Reich and Franco Donatoni. And yet, somehow, he pulls it off, imbuing all these works with a lyrical line in addition to a round, beautiful tone. It makes no matter to him that the harmonic base of this music is bitonal or atonal; he does indeed sing out on all of these works, even the opening Sans paroles by the little-known composer Outi Tarkiainen (b. 1985). This is a piece that combines modern harmonies with a lyrical line, albeit one that includes some lip buzzes on the instrument that bring the listener up short with surprise. This is the one world premiere recording on this compilation.
The excerpt from the one really well-known work here, Messiaen’s Quartet for the End of Time, is also exquisitely played. Sallinen almost seems never the take a breath; his lines are flawless, as if he were using circular breathing. It’s quite a feat.
On Reich’s New York Counterpoint, Sallinen appears to have multiple-tracked himself in order to play all the lines required. He does a nice job, though it’s not my kind of music (I don’t much like minimalism). I was much more fond of Berio’s Lied, which he plays with his particular lyric effusion. On the same composer’s Sequenza IXa, his low or chalumeau register is particularly rich-sounding, creating a haunting effect.
This brings us to the odd music of Donatoni, which pushes Sallinen’s technique to the limit. Odd upward glissandi and high-register squeals are a part of this piece, yet he manages to make all of them sound interesting and musical. Ironically, I found this piece, along with the opener, to be the most arresting works (and performances) on the entire album, a fine testament to his musicianship and powers of concentration.
Well worth exploring!
