Tämä on pieni osa Leif Segerstamin kirjoittamaa esseetä Brahms/Segerstamin sinfoniasarjan kolmatta jaksoa varten Albasta. Pidän siitä vain noin tuhatta sanaa, jotka on poimittu satunnaisesti moniosaisesta Finnegans Wake -tyylisestä teoksesta, joka selittää Segerstamin omituisen ja oudon houkuttelevan musiikillisen maailman. Niin paljon voidaan arvata tarkastelemalla huolellisesti Segerstamin tulkintaa Johannes Brahmsin neljästä suuresta orkesteriteoksesta, ja sinfonioihin on upotettu lisää tietoa Segerstamin omista myöhäisistä teoksista. Mutta kartalla on paljon tyhjiä alueita, joita voi miettiä.
Ensimmäinen albumi [https://amzn.to/2xsofP4], jossa tutkittiin Segerstamin "partaveljeksi" kutsumien musiikkimaailmoja, vastasi Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa Segerstamin sinfonia 288:aan. Toisella oli toinen sinfonia ja 289. sinfonia. Tässä julkaisussa on aurinkoinen kolmas sinfonia Segerstamin 294:n rinnalla. Ei sillä, että suomalainen säveltäjä käyttäisi Brahmsia mallina. Pikemminkin Sibeliuksen 7. sinfonia antaa laajuuden ja rakenteen, kun taas musiikillinen kieli on enemmän kuin Penderecki tai Rautavaara. Mitä tulee Brahmiin, meillä on jälleen kerran asiat hidastuneet yllättävän paljon. On kuin Segerstam olisi lopettanut kaiken, ja hän on ottanut sinfonian ja kääntää sitä käsissään tutkien sitä tarkasti. Orkesterisoitto on upeaa, mutta kaikki jännitys ja elämä on poissa; on kuin ajaisimme autolla, jossa suurin osa ilmasta tulee ulos renkaista.
En voi olla ajattelematta, että Segerstam tekee jotain muuta kuin vain äänittää tunnetun ja rakastetun sinfonian. Onko tämä tapaus, jossa kaikki muut pelaavat tammua, kun Segerstam pelaa shakkia? Pohditaanpa sitä hetken...
Dean Frey
[https://www.blogger.com/profile/10648812085016268727]