Requiem

Tero Linjama
Kostiaisen Requiem on huomiotta jäänyt merkkitapaus.
Taulumäen kirkossa kuultiin keskiviikkoiltana 29.10. Jyväskylän musiikkielämässä pitkään ja hartaasti odotettu teos, Pekka Kostiaisen Requiem. Makupaloja teoksesta kuultiin Jyväskylä Sinfonian konsertissa jo aiemmin. Sielunmessun kaltaisten konserttimusiikin suurteoksien kantaesitykset ovat maailman mittakaavassa harvinaisia, saati sitten pienessä Suomessa ja sen pikkukaupungissa. Kun tähän vielä yhdistyy teoksen säveltäjä, jyväskyläläinen Pekka Kostiainen, voidaan sanoa, että tuona iltana tehtiin vaikuttavalla tavalla suomalaisen musiikin historiaa.
Kostiaisen Triduum Paschalea, pääsiäisoratoriota, Jyväskylä Sinfonia on esittänyt jo monta kertaa. Kaikki esitykset olivat loppuun myytyjä ja teos kertakaikkisen vaikuttava.
Patrick Gallois nosti teoksen esitettäväksi aina vain uudelleen. Maailmanmies tunnisti oikeasti vaikuttavan ja hyvän musiikin. Toivotaan, että hän vie Kostiaisen musiikkia maailmalle nykyisissä tehtävissään. Keskiviikkona Requiemin esityksessä kuultiin kuitenkin jotain mykistävän hienoa joka jättää upean Triduumikin taakseen. Kostiaisella on hämmästyttävä taito tehdä aidosti ja oikeasti konstailematonta ja kuunneltavaa musiikkia, joka on täynnä yllättäviä sointivärejä ja mieleen jääviä teemoja.
Kuoron sävyt ja sointi ovat hänen tuotantonsa tavaramerkki ja aina upeaa kuultavaa. Niin nytkin. On sanomattakin selvää, että tämä teos Kostiaisen laajasta sävellystuotannosta elää pitkään. Mutta mitä löytää tulevaisuuden historioitsija merkkiteoksen kantaesityksestä. Hän löytää 31.10. 2014 maakuntalehden ja lukee sieltä kahden palstan pikkukirjoitelman. Sen sijaan konsertin solistista, josta tulevaisuuden tutkija ei ole kuullutkaan, hän lukee puolen sivun jutun suurien kuvien kera.
Itse en ollut keskiviikkoiltaa todistamassa, vaan istuin Taulumäen kirkon kovalla penkillä jo tiistaina kenraaliharjoituksia kuunnellen. Tiedän kuitenkin, että konsertin jälkeen jyväskyläläinen säveltäjä Kostiainen sai ansaitsemansa ylistyksen ja kiitoksen. Samaa ei tosiaankaan voida sanoa sanomalehdestä.
Ymmärrän toki, että virheitä sattuu toimituksessa, mutta suurteoksen huomiotta jättäminen ja keskittyminen konsertin arvoa ajatellen täysin epäolennaiseen oli suoraan sanoen möhläysten aatelia. Kostiaisen Requiem kuuluu Gaubriel Faurén Requiemin ohella kirkkomusiikin aateliin. Sen paikan se tulee saamaan ja se sille kuuluu.
Kare Eskola
Requiem sävellysmuotona houkuttelee säveltäjistä usein esiin uusia piirteitä, etenkin kauneutta, dramatiikkaa ja perinnetietoisuutta. Näin on käynyt myös Pekka Kostiaiselle, jonka Requiem on tavallaan kaunis, välillä dramaattinen ja kauttaaltaan tietoinen perinteestä. Mutta Alban vasta julkaisema levytys saa aprikoimaan perinteen suhdetta aikamme musiikin vaatimuksiin. Kostiaisen Requiem nimittäin kuulostaa kaikilta aiemmilta requiemeiltä, muttei lainkaan uudelta.
Sinänsä on hienoa, että Suomen nykysäveltäjien keskuudessa yhä on käsityötaitoa säveltää uskottavasti vanhoilla tyyleillä. Kun melodiat kaartelevat särmättöminä, kun jousisto äityy oikein hempeäksi tai kun paatokselliset patarummut tukevat juhlavia vaskia, tulee mieleen, että Fauré ja Verdi tekivät tämän jo. Mutta sitten Kostiainen heittää sekaan soinnin, harmonian tai tyylipiirteen, joka hetkeksi rikkoo perinne-illuusion - ja tuntuu samalla kömpelöltä. Kostiaisen tyylirikot ovat omissa korvissani anakronismeja. Tuntuu että teos itse ei tiedä, mihin aikaan ja tyyliin se on sävelletty. Tätä tunnetta ei poista edes säveltäjän ilmeinen vilpittömyys tunnevaikutusten etsimisessä.
Yleensä minulla ei ole vaikeuksia hyväksyä tonaalista ja kaunista nykymusiikkia, mutta Kostiaisen Requiem on poikkeus, luultavasti siksi että se ammentaa menneestä ottamatta siihen mitään kantaa. Se ei ole uus-mitään tai post-mitään. Toisin kuin esimerkiksi hiljattaisissa levytyksissä Valentin Silvestrovin musiikista, anakronistisuuden hämmentämää laimeutta ei pelasta edes jäntevä esitys.
Mikkelin kaupunginorkesterin täydentämä Jyväskylä Sinfonia on Kostiaisen Requiemille riittävän muheva kokoonpano, vaikka vaskissa kuuluukin ajoittaista arkuutta. Solistinelikko on valittu taiten, ja kykenee jopa kelvolliseen kvartettilauluun. Suvi Väyrysen varma ja puhdas sopraano kimmeltää erityisen kauniisti, mutta tässä kontekstissa täyteläisyyttä voisi olla enemmänkin. Sen sijaan Simo Mäkisen tenorin leikkaava, vähän rikkonainen kajahdus vaatii vielä hiomista. Myös Kostiaisen oma Musica-kuoro laulaa hyvin ja tarkasti, mikä onkin tarpeen, koska Kostiainen punoo orkesterin, kuoron ja solistien repliikit hyvin orgaanisesti yhteen. Yhtenäisyyttä tukee tunnelmaltaan miellyttävän kirkollinen äänitys, jonka etenkin monikanavana on lavea. Harmi että stereoraita on ainakin yhdestä kohtaa lipsahtanut tuotantoprosessin mittaan digisärölle.