Beyond Poems

"Outi Tarkiaisen kamarimusiikkilevyllä soi vastakohtien väliset jännitteet ja niiden sulautumiset."
Rondo/10-2017
BEYOND DREAMS / TARKIAINEN: Trois Poèmes / Kamus String Quartet / Sans Paroles / Lauri Sallinen, cl / Kunnes Kivi Halkeaa (Until the Stone Splits) / Maria Puusaari, vln / Baudelaire Songs / Tuuli Lindeberg, sop; Emil Holmström, pn / Sanasi, Kiveen Uponneet (Thy Words, Submerged in Stone) / Markus Hohti, cello / Metsän Hiljaisuuteen (Into the Woodland Silence) / Tuuli Lindeberg, sop; Lauri Sallinen, cl; Markus Hohti, cello; Emil Holmström, pn / …Ja Alkoivat Laulaa (…And They Began to Sing) / Veli Kujala, acc / Alba 415
From the composer’s own website:
Outi Tarkiainen is one of a new generation of composers whose work bears intense witness to the world around it and whose music engages audiences while advancing the art form without compromise. “I see music as a force of nature," Outi has said, “that can flood over a person and even change entire destinies."
Outi was born in Rovaniemi in Finnish Lapland, a place that has proved a constant source of inspiration for her. She studied composition at the Sibelius Academy in Helsinki with Eero Hämeenniemi and Veli-Matti Puumala, at the University of Miami with Ron Miller and at the Guildhall School of Music and Drama in London with Malcolm Singer. Since 2017, her music has been published by Edition Wilhelm Hansen in Copenhagen which has represented the finest Nordic composers since the nineteenth century.
Since her student days, Outi has been drawn to the expressive power and natural truths of the human voice. After making her name as a composer-conductor with some of Europe’s leading jazz orchestras, Outi collaborated with the Finnish vocalist Aili Ikonen on a series of jazz orchestra works including Into the Woodland Silence (2013), a score that uncannily combined the composer’s sense of natural mysticism with the distinctive textures of the jazz orchestra tradition, and was recorded for Fredriksson Music. More recently, her saxophone concerto Saivo (2016), written for the saxophonist Jukka Perko, explores ideas of duality and illusion – in both the saxophone and in concerto form itself.

Vaikka olen aina hieman hermostunut, kun (enimmäkseen nuoret) muusikot ja säveltäjät käyttävät surinaa, kuten "intensiivistä todistamista maailmasta" ja "ihmisäänen ilmaisuvoimaa ja luonnollisia totuuksia", itse musiikki on aina ennen kaikkea tärkeä, ja Tarkianen aiempi kokemus säveltämisestä ja johtamisesta jazzorkestereille on kiehtonut minua itsestä ja hänen johtamisestaan. Ja jousikvartetille tarkoitetun Trois Poèmes -kappaleen alusta alkaen rosoine linjoineen ja hankaavine harmonioineen tiedämme, että meillä on villi matka. Lisäksi tämä musiikki on kehittynyt hyvin klassisten linjojen mukaan; se ei ole vain satunnaisia atonaalisia ääniä (musiikkia, jota usein kutsun "Schlumphiksi"). Ensimmäisen runon kehittyessä musiikki itse asiassa muuttuu lyyrisemmaksi, ellei vähemmän atonaaliksi, vaikkakin jousien terävillä väliinhuksilla. Nämä eivät ole musiikillisia runoja rakkaudesta ja rentoutumisesta; ne ovat voimakkaiden tunteiden runoja, melkein räjähtäessään. Edes hitaassa Désir-nimisessä runossa ei ole mitään tavanomaista "uusklassista kamarisoundia", johon niin monet kuuntelijat (mutta en minä) ovat ihastuneet nykyään. Lisäksi Tarkiaisen musiikki, vaikka se sisältääkin epätavallisia laitteita, ei ole kikkailua, vaan melko sisältöä. Se menee jonnekin mieluummin kuin pysyy staattisena jossain rosoisen kipeässä paikassa, vaikka kolmas kappale, hyperkireä "Dependance" seuraa toista ilman taukoa. Sinun on parempi olla rennolla ja avoimella mielentilalla ennen kuin kuuntelet tätä musiikkia, muuten saatat joutua tunnekuoppaan. Hyvin erilaisella tavallaan se muistutti Bartókin ja jopa muutaman Weinbergin vahvat kvartetot, joissa modernin harmonian ja intensiivisen, lähes synkän tunteen yhdistelmä syleilee toisiaan. Sitä vastoin Sans Paroles sooloklarinetille, vaikkakaan ei vähemmän atonaalissa, sisältää todellisia kauneuden ja rentoutumisen hetkiä, ja Lauri Sallinen soittaa sen upeasti. Todellakin, jotkin tämän teoksen hetket vaikuttavat melkein hassuilta runoihin verrattuna. Tämä on toinen asia, josta pidän Tarkiasen musiikissa: siinä on jonkin verran erilaista lähestymistapaa eri kappaleissa. Hänen musiikillinen "äänensä" ei ole yksitoikkoisesti sama, ansa, johon liian monet modernit säveltäjät lankeavat. Ainoa laite, jonka kuulen toistuvan joissakin näistä teoksista, on leveiden intervallihyppyjen käyttö, johon hän ilmeisesti luottaa draamaa luodessaan.
Kunnes Kivi Halkeaa (Kivi halkeaa) käyttää sooloviulua perkussiivisessa ja lyyrisessä muodossa, mutta vaatii myös solistin soittamista jousien reunalla lähes mikrotonaalisen efektin luomiseksi sekä tarkoituksella karkeaa joustamista intensiteetiksi. Silti mikään näistä tehosteista ei kuulosta tarpeettomalta tai karmealta; Tarkiainen ajattelee aina eteenpäin musiikillisen kehityksensä suhteen.

Minuun tekivät erityisen vaikutuksen hänen Baudelaire-laulunsa "The Albatross", "The Abyss" ja "Obsession". Sopraano Tuuli Lindebergillä on ihanan puhdas, selkeä ääni, ja hän neuvottelee epätavallisen laululinjan dippien ja portamenttien kanssa erittäin hyvin, mutta vaikka kappaleet näyttävät laulavilta englanniksi, hänen sanansa on aivan liian suomenkielinen ollakseen selkeästi ymmärrettävissä. Hänelle jotain työstettävää. Nämä kappaleet muistuttivat minua Leif Segerstamin asetuksista Blaken Songs of Innocence and Experiencesta 1970-luvulta, syklistä, jota rakastan kovasti (ja joka tulisi esittää silloin tällöin, taivaan tähden!). Hänellä on myös erinomainen nopea trillaus, joka on nykyään harvinaisuus. Sanasi, Kiveen Uponneet palaa alkujousikvartettikappaleiden intensiiviseen, rosoiseen tyyliin, ja sitä soittaa upeasti sellisti Markus Hohti. Jopa rajuimmissa spiccato-hyökkäyksissä instrumenttia vastaan hän säilyttää erinomaisen sävyn ja välttää karkeutta projisoiden silti draamaa. Tarkiainen onnistuu varioimaan musiikkilinjaansa samoilla tekniikoilla kuin kvartettiteoksissa. Lindeberg palaa laulamaan Into the Woodland Silence, täällä klarinetin, sellon ja pianon trion säestyksellä. Jälkimmäinen instrumentti jyrisee usein alimmalla ja pimeimmällä alueellaan luodakseen eräänlaisen metsän painajaisen "hiljaisuuden" keskelle. Jälleen kerran Lindeberg laulaa upeasti, paitsi tässä se kuulostaa siltä, että kieli olisi hänen äidinkielensä (minulla ei ollut ladattavaa vihkoa mp3-kappaleiden kanssa), joten hän luonnollisesti ilmaisee sen hyvin.
Levy päättyy ennen kaikkea haitarisooloon, …Ja Alkoivat Laulaa (…Ja he alkoivat laulaa), mutta jos odottaisit Beer Barrel Polkaa, olisit pettynyt. Pikemminkin se kuulostaa sellaiselta, mitä harmonikkasoittaja saattaisi soittaa, kun hän on täysin murtunut alkoholiin ja kattilaan – tummia sointuja painikkeissa ja outoa märehtimistä koskettimissa. Erilainen ja tumma ovat parhaita adjektiiveja, joita voin käyttää Tarkiaisen musiikkiin. Mainitsinko, että se on myös hyvin kirjoitettu? Ja silti sillä ei ole yhteyttä jazziin. Voin vain arvata, miltä hänen jazz-kappaleensa kuulostaa!
© 2018 Lynn René Bayley